Luin tänään toistamiseen loppuun Virpi Hämeen-Anttilan Alastonkuvia. On se vaan hyvä kirja, ja hassua kyllä helpotti mun äitiys- ja synnytysjännityksiä.

Mies nukahti taas sohvalle ja mulle uni ei oo kunnolla enää maistunu kuukauteen. Paitsi päivällä saan sohvalla nukuttua tunnin ihan ok unta.

Pikkunen tökkii mua kylkeen, häntä kai ahdistaa tää istumisasento. Alkaa olla enemmän sellasta venyvää ja painelevaa hänen liikkuminen, ahdasta taitaa jo olla. On mulla häntä vaan jo niin ikävä. Ois ihana nähdä, kuulla ja tuntea. Varpaat ja iho ja suu ja selkä ja toi maksaan painava vauvan peffa. Mun oma lapseni. Tuhina ja tuoksu.

Nyt en taida jaksaa enempää, meen pesee naaman ja hampaat ja laahaan ton ukon sänkyyn, vaikka sääli herättää, kun toinen niin antaumuksella kuorsaa. Ja ku tietää ettei ite saa ainakaan sitte nukuttua jos se kuorsaus siirtyy tonne sänkyyn...